Valokuvaaminen digikameralla on helppoa ja mukavaa. Kuvia tulee otettua välillä satoja, joskus jopa tuhansia päivässä. No mainittakoon, että ei se valokuvaaminen sinänsä ole sen vaikeampaa ollut ennenkään, mutta aika tavalla kalliimpaa kuin digikuvaaminen nykyään. Filmien kehittäminen ja kuvien vedostaminen on kallista, vaikka filmikamerat ovat edullisia. Valokuvien ottaminen digikameralla suoraan digitaaliseen muotoon ei sen sijaan maksa alkupanostuksen jälkeen oikeastaan mitään,  ja se on hyvä juttu. Vai onko?


Olisi hyvä jos valokuvia voisi käyttää johonkin jollain tavalla hyödylliseen toimintaan. Onko järkeä juosta kameran kanssa kieli vyön alla,  jos kuvat jäävät hetken päästä unohduksiin. Jotenkin tuntuu, että kuvilla voisi tehdä muutakin kuin laittaa heti kuvaamisen jälkeen sutaistun jpg-version nettiin jakoon ja arkistoida raw-versiot myöhempää käsittelyä varten. Koskakohan niitä olisi aikaa alkaa käsittelemään?

Itse sorrun usein ajan puutteessa siihen, että kuvia tulee otettua, mutta ne jäävät makaamaan ensin muistikortille, ja sen jälkeen tietokoneen kovalevylle todella pitkiksi ajoiksi. Toisaalta tämä on mielestäni merkki siitä, että itse kuvaaminen on minulle tärkeämpää kuin valmiiden kuvien aikaansaaminen. Se on tavallaan piristävä ajatus siitä, että unelma matkan nauttimisesta vailla päämäärään pääsemisen kiirettä toteutuu. Ja kuvien on hyvä antaa hieman kerätä pölyä päällensä, ennen kuin niitä alkaa käymään läpi. Joskus nuorempana juoksi sukat savuten koneelle katsomaan aikaansaamiani kuvia heti kotiin päästyäni, mutta nykyään en kärsi enää tuosta taudista.

Digikuvat hyötykäyttöön internetin eri palveluihin

Usein kuitenkin sätin itseäni ja mietin että miksi käytän kuvaamiseen niin paljon aikaa ja rahaa, jollei siitä ole mitään ihan oikeata hyötyä. Muutama vuosi sitten aloin myymään kuviani kuvapankeissa antaakseni itselleni jonkin hyvän syyn valokuvaamisen jatkamiseen. Taktiikka toimii hyvin, samalla ansaitsen jonkin verran rahaa, eikä valokuvaaminen tunnukaan enää niin kalliilta harrastukselta. Ja toisaalta olen oppinut katsomaan kuviani teknisessä mielessä hyvin kriittisesti, huonolaatuisia kuvia ei saa edes myyntiin asti. Lisää kuvien myymisestä löytyy Digikuvaajan sivuilta tunnisteella “Kuvien myyminen“.

Kokeilin myös kuvieni lähettämistä kansainvälisiin valokuvanäyttelyihin. Eli ajatus siinä on se, että valitsen kuvistani sellaisia, joiden arvelen olevan taiteellisesti sillä tasolla, että ne hyväksyttäisiin osaksi kuvanäyttelyä. Nämä kuvat sitten lähetän ympäri maailmaa järjestettäviin valokuvanäyttelyihin paikallisen juryn tuomaroitaviksi. Ja sen jälkeen odotan jännityksestä täristen tuloksia.

Tavoitteena on saada joskus AFIAP-arvonimi, jonka saamiseksi pitää valokuvia olla hyväksyttynä aika kasa ja vieläpä monista eri maista. Saas nähdä pääsenkö sinne asti koskaan, en ole lähettänyt kuvia mihinkään nyt yli vuoteen. Valokuviani kyllä hyväksyttiin ihmeen hyvin näyttelyihin, mutta jotenkin innostus hiipui. Kuvien lähettäminen näyttelyihin on aika kallista, se varmasti on ainakin osa syy innostuksen hiipumiseen. Lisää arvonimistä ja näyttelyistä voi lukea Suomen Kameraseurojen Liiton sivuilta. Näyttelykuvien valitseminen ja lähettäminen opettaa tarkastelemaan omia valokuvia uudella tavalla, ja ainahan on mahdollista saada näyttelyistä jopa rahapalkintoja, jos oikein hyvin käy.

Monet kuvaajat tuntuvat saavan täyttymyksensä pelkästää lataamalla kuviaan nettiin ja toivomalla, että mahdollisimman moni tykkää niistä ja kommentoi niitä. Mikäpä siinä, niin minäkin teen. Aikansa sitä jaksaa, mutta sen jälkeen kun homma alkaa maistua puulta, niin jotain muuta olisi keksittävä.


Kuvakilpailut on ihan kehittävä harrastus, varsinkin jos omaa kovan kilpailuvietin. Itse pidän enemmän kilpailemisesta itseäni vastaan, siksi olen hurahtanut kuvapankkitoimintaan. Vaikka kyseessä on äärimmäisen kilpailtu ala, ei kuvaajia laiteta paremmuusjärjestykseen. Omaa osaamistaan voi kuitenkin mitata seuraamalla vaikka myyntiin hyväksyttyjen kuvien osuutta kaikista lähetetyistä kuvista ja tietenkin myyntimääriä. On myös erittäin kiinnostavaa tutkia, että mitkä omista kuvista myyvät parhaiten ja miettiä syitä tähän.

Valokuvien tulostaminen antaa kuville olomuodon

Seuraavana haluaisin tuumailla hieman kuvien tulostamista, jollainlaillahan valokuva muuttaa muotoaan kun se tulostetaan paperille. Yhtä-äkkiä ykkösistä ja nollista muodostuva häilyvä jälki jossain tietokoneen kovalevyllä tai internetin sopukoissa saa konkreettisen, käsinkosketeltavan olomuodon. Värit ja muodot tulevat pinnaksi paperille. Ne luovat kokonaisuuden, joka muuttaa hieman ulkomuotoaan riippuen siitä, missä kulmassa ja minkälaisessa valossa kuvaa tarkastellaan.

Samaan aikaan tuntuu siltä, kuin valokuva olisi vihdoin jotenkin paremmassa turvassa, tai että se ei ainakaan enää hukkuisi ihan niin helposti kuin aiemmin. Siinä on jotain sitä samaa taikaa, kuin mustavalkokuvien vedostamisessa filmiltä.

Jos ennen filmiaikana paperikuvien luominen oli kallista, niin on se sitä vieläkin. Hyvä A3+ kokoon yltävä mustesuihkutulostin maksaa noin 700 euroa ja paperit ja musteet päälle. Eikä se hyvälaatuisen paperivalokuvan aikaansaaminen ole vieläkään ihan helppoa, vaikka kemikaalien kanssa ei enää tarvitsekaan läträtä. Ja uskaltaisin väittää, että laadultaan hyvin tehty mustesuihkutuloste päihittää perinteisen valokuvan mennen tullen.

Tulostelin kuviani vuosia sitten kotoani löytyvällä Canonin valokuvatulostimella vaihtelevin kokemuksin. Normaalin värikuvan onnistuin tulostamaan juuri niin hyvän näköiseksi paperikuvaksi kuin halusinkin, mutta mustavalkoisten kuvien kanssa nousikin tie sitten pystyyn. Sen aikainen tulostustekniikka ei onnistunut luomaan neutraalin sävyisiä mustavalkokuvia, ei sitten millään.

Nyt on tilanne toinen. Parhaat mustesuihkutulostimet ovat jo pitkän aikaa onnistuneen tässä joskus mahdottoman tuntuisessa tehtävässä. Tämä on mahdollista ennen kaikkea siksi, että tulostimista löytyy nykyään monia mustia ja harmaita sävyjä omista mustepatruunoistaan, eikä harmaan sävyjä tarvitse yrittää luoda värejä sekoittamalla. Olisiko aika koettaa kotitulostamista uudelleen? Ehkä, mutta tulosteille olisi hyvä löytää jotain käyttöä. Voisiko niitä ehkä myydä? No, ainakin lahjoittaa tutuille ja sukulaisille. Tai voisihan sitä pitää vaikka valokuvanäyttelyn.

kuvavedokset
Kuvavedosten tekeminen suureen kokoon antaa kuville konkreettisen muodon.

Kokemuksia valokuvanäyttelyn pitämisestä

Pääsin kokeilemaan valokuvanäyttelyyn osallistumista Harvialan kartanolla kokoontuvan harrastelijaryhmän jäsenenä. Näyttely on vielä avoinna yleisölle Galleria Johannassa Harvialan kartanolla tammikuun 2016 ajan, mutta se on jo herättänyt minussa monenlaisia ajatuksia.

Ensinnäkin, valokuvien teettäminen näyttelykokoisiksi teoksiksi on melko kallista. Toisaalta laatuun kannattaa panostaa ja teettää kuvat niin laadukkaasti, että ne kestävän säilyttämistä ja mahdollisesti myös uudelleen ripustamista tuleviin näyttelyihin. Kyseessä on onneksi yhteisnäyttely, joten kunkin kuvaajan ei kovin montaa työtä tarvinnut teettää. Aihe näyttelykuville oli vapaa, ja valitsin teoksiksini muutamia sellaisia kuviani, joita voin näyttelyn jälkeen ripustella vaikka omalle seinällenikin. Näyttelyn jälkeen kuvat jäävän minulle siis varastoon, ja ovat ehkä joskus jossain muuallakin esillä.

Valokuvanäyttelyyn osallistuminen on hieno kokemus. Ryhmämme on mukavan rentoa porukkaa, ja  jo näyttelyn ripustaminen osoittautui melkoiseksi kokemukseksi sekin. Kuvien ripustaminen ei onnistu ihan sormia napsauttamalla, mutta onneksi mukana oli kokeneempiakin tekijöitä. Vinkkejä ja työkaluja lainailtiin ahkerasti, ja saatiinhan ne kuvat vihdoin pysymään seinillä.

En oikein tiedä miten kuvailisin sitä tunnetta, kun sain kuvat ensi kerran kotiini ennen näyttelyä. Melkoinen nippu suhteellisen suuria kuvia, jotka kaikki ovat itse ottamiani. Aika epätodellista ja hämmentävää. Levitin niitä pitkin huoneita ja seiniä ja tunsin jonkinlaista pelonsekaista ylpeyttä kuvistani. Ne olivat ikäänkuin tulleet kylään tietokoneeni kovalevyltä. Yhtä-äkkiä halusin nähdä muitakin kuvia suurennoksina – ehkä tutustuakseni niihin paremmin. Tajusin suurikokoisten printtien ilmaisuvoiman ja merkityksen, sekä myös sen kuinka latteilta kuvat ruudulla näyttävätkään.

Niin ja näyttelyissähän on mahdollista myös myydä kuvia. Meidänkin näyttelyssämme kuvat ovat myytävänä, mikäli joku niistä todella kiinnostuu hankintamielessä. En kuitenkaan lähtökohtaisesti koonnut kuvia näyttelyyn myymistarkoituksessa, enkä edes hinnoitellut niitä ennen kuin kaikki muutkin päättivät niin tehdä. Enkä oikein vieläkään tiedä, että haluaisinko edes myydä niitä vaikka ostaja löytyisikin. Tunnen varmaankin oudolla tavalla jonkinlaista omistamisen iloa, jos ne pysyvät ominani.

Johtopäätöksiä valokuvaamisen merkityksestä minulle

Valokuvaaminen on minulle erittäin tärkeä tapa toteuttaa itseäni. En halua luopua siitä harrastuksena koskaan, mutta en haluaisi välttämättä tehdä siitä myöskään ammattia itselleni. Kuvaan usein ihan kuvaamisen ilosta, ja se on minulle ihan riittävä syy jatkaa valokuvaamista. Ajoittain kuitenkin harmistun ajatellessani niitä kuvamääriä, jotka odottavat kovalevyillä parempaa käyttötarkoitusta, ja jotain jota ei tunnu tapahtuvan koskaan.

Valokuvien levittäminen digitaalisessa muodossa tavoittaa paljon suuremman yleisön kuin paperille painettujen kuvien. Niinpä jaan muiden lailla kuviani netissä ja toivon niiden herättävän jonkinlaista keskustelua. Tai sitten myyn niitä kuvapankeissa ja toivon, että voisin elättää itseni ja perheeni kuviani myymällä, joka sekin on vain kaukainen haave.Digitaalista levittämistä paljon konkreettisempaa on tehdä kuvista suurikokoisia paperikuvia, kehystää niitä ja ripustaa seinälle. Hienointa olisi pitää säännöllisesti valokuvanäyttelyitä ja elää taiteilijaelämää muiden taiteilijoiden kanssa. Alkaa kuulostaa utopialta. Haaveita pitää kuitenkin olla, ja niiden ajatteleminenkin on yksi motivaatiota lisäävä asia. Ehkäpä vielä jonakin päivänä asiat loksahtavat kohdalleen.

Olen siis hullu digikuvaaja, joka ottaa kuvia omaksi ilokseen ja toivoo että kaikella turhalta tuntuvalla touhuamisella olisi jokin kirkkaana näkyvä päämäärä. Olkoon niin, ehkä joskus ymmärrän kaiken paremmin. Pitää katsella ympärilleen ja tarttua erilaisiin mahdollisuuksiin. Ehkä sinä osaat auttaa minua. Mikä on sinun syysi jatkaa valokuvaamista?

Olen innokas valokuvaaja ja Digikuvaaja-valokuvausblogin perustaja. Kuvaan useille kansainvälisille kuvatoimistoille ja kuviani on nähty myös monissa kotimaisissa lehdissä. Voit lähettää minulle sähköpostia osoitteeseen teemu@digikuvaaja.net

4 Comments

  1. Enemmän kuin hyviä pohdintoja! Alkoi oikein printtiniveliä kutittelemaan täälläkin:)

    • Minäkin haluaisin sukeltaa enemmän paperikuvien maailmaan, kuten jutusta varmaan käy ilmi. Olen harkinnut uuden printterin ostamistakin jo jonkun aikaa. Uusi Epsonin P600 tai Canon Pixma Pro 1 olisi tähtäimessä. En vain saa päätettyä, kumpi olisi parempi. Musteen kuivuminen huolestuttaa, kun niitä taukoja kuitenkn tulee printtaamiseen.

Vastaa